Sininen pieni soutuvene oli unohtunut yksinään rannalle. Weera oli pannut sen merkille kulkiessaan päivittäin veneen ohi. Venettä ei ollut käytetty vuosiin enää. Weeran kävi sääliksi tuota venettä, niin se oli hyljätyn ja surullisen näköinen pinttyneen lian peittämänä. Veneen sininen kiinnitysköysi oli haurastunut säiden syleilyssä ja siniset kyljet naarmuuntuneet rantakiviin painautuessa.
Lieneekö sen omistaja kuollut vai ehkä äkkirikastunut ja unohtanut omistavansa mitään noin vaatimatonta, tai ehkä omistaja ei vain piitannut enää veneestään, tai ehkä hän oli sairastunut ja kaipasi kovasti venettään muttei voinut enää palata veneensä luokse. Weera mietti vaihtoehtojen todennäköisyyttä, osaamatta päättää mikä hänen arvuutteluistaan kuulostaisi uskottavimmalta. Eikä sillä ollut oikeastaan mitään merkitystäkään, koska veneen tarina tuskin hänelle valkenisi.
Weeran oli helppo samaistua veneeseen. Hän tunsi myös itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Syksy oli jo pitkällä ja tummentuneen taivaan myötä hyisen veden pintakin näytti mustalta. Hetken mielijohteesta Weera nousi veneeseen istuakseen sen kokassa. Ehkä olo helpottuisi jos kaksi hyljättyä olisivat hetken sylikkäin. Hän ajatteli ja sulki silmänsä.
- Sinä palellut jos nukahdat siihen.
Weera säpsähti sydän kurkkuun hypäten. Silmät aukenivat salaman nopeasti, mutta hänen oli vaikeaa uskoa näkemäänsä. Veneen perällä istui Weeraa reilusti vanhempi mies, jonka ympärillä tanssi aavemainen usvaviitta. Hänen kasvonsa hohtivat ja silmät loistivat kirkkaina.
- Kuka sinä olet? Weera kysyi tuntien kuinka sydän alkoi kiihdyttää lyöntejään.
- Älä pelkää. Minä olen ystäväsi. Olen henki. Sinun alitajuntasi kutsui minua.
Weera kävi nopeasti mielessään järkevät vaihtoehdot. Joko tuo mies on siis hullu tai hän itse on tullut hulluksi.
- Et sinä ole tullut hulluksi. Enkä minäkään ole hullu. Mies virkkoi kuin tietäen Weeran ajatukset. - Itse asiassa asia on aivan päinvastoin. Sinä olet nyt kyllin viisas vastaanottamaan mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Silloin kun oppilas on valmis, on opettajakin läsnä. Sinun alitajuntasi kutsui minua ja minä tulin luoksesi. Me lähdemme nyt pienelle matkalle.
- Minä en lähde ventovieraiden kanssa minnekään! Weera sanoi napakasti ja nousi poistuakseen veneestä. Vaikka miehen sanat häntä kiehtoivatkin, oli hän kuitenkin järkevä nuori nainen, eikä järkevät nuoret naiset koskaan lähde vieraiden miesten mukaan. - Etenkään jos he vielä nimittävät itseään hengiksi.
- Seis! Älä nouse veneestä! Mies komensi huomatessaan Weeran aikeet. - Älä nouse veneestä, ennen kun kerron sinulle jotain. Voin todistaa, että olen henki.
- Ja mitenkähän sinä muka sen sitten minulle todistat? Weera kysyi hieman ivalliseen sävyyn. Pelon tunteet olivat alkaneet hälventyä koska mies istui koko ajan rauhallisesti paikoillaan, eikä ollut tehnyt ensimmäistäkään uhkaavaa elettä. Ehkä mies oli vaaraton höppänä. Weera ajatteli, ja jäi kuuntelemaan, mitä tuo hengeksi itseään kutsuva hänelle vastaisi.
- Minä olen todella henki ja voin todistaa sen sinulle. Jos nouset pois veneestä, niin minä katoan näkyvistä ja jos nouset takaisin veneeseen niin näet minut jälleen. Kokeile vaikka.
- Joopa joo. Hullu sinä siis olet, jos kuvittelet minun uskovan tuollaisiin. Weera tuhahti ja nousi pois veneestä.
Mutta samalla hetkellä kun hän nousi veneestä mies katosi.
Ei ole totta. Ei ole totta. Ei ole Totta. Weera hoki itselleen osaamatta liikkua. Tämä ei ole kyllä totta! Hän oli joko tullut hulluksi tai sitten hämärä oli tehnyt hänelle tepposet. Varmistaakseen itselleen, että jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea, hän nousi takaisin veneeseen. Pelolle ei saanut antaa näet valtaa, ja jos hän ei nyt todistaisi itselleen, ettei ole hullu, hän alkaisi takuulla pelätä, että olisi tulossa hulluksi.
- Mukavaa, että rohkenit palata. Henki sanoi hymyillen. - Vaikka minä kyllä tiesin, että tulet takaisin. Sinun oli pakko tulla, koska luontosi on sellainen. Et usko ennen kuin näet, etkä voinut jättää itseäsi nytkään epätietoisuuteen.
Weera hieraisi silmiään. Kyllä. Taas tuo hengeksi itseään kutsuva mies istui rauhallisen oloisena veneen perällä ja puhui hänelle. Siis hän oli tullut hulluksi. Weera huokaisi ja istahti alistuneesti veneen kokkaan. - Kunpa olisitkin henki. Silloin minä en olisi tullut hulluksi.
Henkeä nauratti. - Voi tyttö kulta, et sinä ole tullut hulluksi. Minä olen todella henki. Miksi sinun on sitä niin vaikea hyväksyä. Alitajuntasikin tietää, että minä olen henki...
- Minun alitajuntani ei tiedä mitään. Weera tivahti. - Ei henkiä ole olemassa. Jos olisikin, ainakaan niitä ei nähdä; ja jos nähtäisiin, niin eivät ne tuollaisilta näyttäisi.
- Ahaa.. Henkeä hymyilytti. - Millaisia henget sitten sinun mielestäsi olisivat, jos niitä olisi ja niitä nähtäisiin siis?
Weera tunsi itsensä vähän hölmöksi. Hänen mieleensä oli alkanut hiipiä ajatus, että jospa mies puhuikin totta. Entä jos hän oli todella kohdannut hengen.. Ei. Ei sentään. Hän oli liian järkevä antaakseen tuollaisille ajatuksille valtaa. - Äsch, en minä tiedä, läpinäkyviä, mutta tuskin hengillä olisi ihmisten hahmoa ainakaan. Ole mikä olet, mutta minä en ole nyt satujen kuuntelu tuulella. Minulla on aivan liian paljon todellista mietittävää. Eikä minulla ole varaa tulla nyt hulluksi. Weera nousi jälleen seisomaan poistuakseen veneestä. - Hyvää yötä. Minä menen nyt.
- Sinulla on kova vastus. Oma järkesi. Jos nyt menet, en ehkä ilmesty sinulle enää. Sinulta jää paljon oppimatta. Henki sanoi.
- Miten minun järkeni muka on minun vastukseni? Sinähän puhut ihan pehmoisia. Minua on aina kiitetty järkevyydestäni ja tiedän itsekin, että olen harvinaisen järkevä nuori nainen. Weera sanoi hieman nenänpäätään nostaen.
- Totta. Sinä olet harvinaisen järkevä nuori nainen. Sinun täytyy vain oppia käyttämään järkeäsi oikein.
- Vain niin. Weera totesi viileään sävyyn. - Mitenkähän sinun mielestäsi järkeä käytettäisiin oikein?
- Ei kysymys ole nyt minun mielipiteistäni. Minun mielipiteilläni ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Kysymys on siitä, mitä sinun tulee oppia. Ensimmäinen asia, mikä sinun nyt on opeteltava, on se, että hyväksyt sen kuinka järjetöntä järkeileminen on.
- Järkeileminenkö järjetöntä? Weeraa alkoi hymyilyttää. - Sinähän olet viihteellinen henki.
- Olen minä sitäkin. Sinulla on kaunis hymy. Sinun kannattaisi hymyillä enemmän.
Weera hämmentyi hiukan ja mutisi punastuneena. - No kerro nyt minulle kuinka järkeileminen on järjetöntä?
- Vastauksen kysymykseesi sinä tiedät järkevänä nuorena naisena itsekin. On järjetöntä järkeillä järjettömästi koska järkeileminen on järjetöntä. Jos ei koskaan uskalla olla järkeilemättä ja toimia järkensä vastaisesti, ei myöskään koskaan voi oppia järjettömiltä tuntuvien asioiden järkeä.
Weera istui takaisin veneen kokkaan. - Siis ei voi oppia järjettömyyden järkeä! Tämähän on mielenkiintoista. Kuinka järjettömyydessä on järkeä?
- Hyvä on. Selitän toisin. On paljon sellaisia asioita, joita ei pysty järkeilemään. On siis järjetöntä yrittää järkeillä kaikkea. Jos aina vain keskittyy järkeilemiseen jää paljon oppimatta. Silloin kun uskaltaa luopua järjettömästä järkeilemisestä maailman suuret salaisuudet alkavat aueta aivan eritavoin.
Weera huokaisi. - Sinä puhut kiehtovalla tavalla. Minulle tuli mieleeni eräs kirjoittamani ajatus. Haluatko kuulla sen?
Henki hymyili. - Tietenkin haluan. Henki ei tohtinut kertoa Weeralle, että tiesi tämän ajatukset. Oli tiennyt ne aina. Oli paljon hauskempaa antaa tytön itse puhua, siten tyttö myös oppisi ehkä parhaiten kuuntelemaan omia ajatuksiaan.
- Jos koko elämänsä perustaa vain järjelle, saa ehkä taloonsa tukevat seinät ja vahvan katon. Mutta voisiko silloin koskaan ne kauneimmat ja lämpimimmät auringon säteet tulla vierailulle ikkunoista ja leikkisät sadepisarat tanssia ropisten katolla?
- Kaunista. Kuten huomaat teidät siis itsekin miksi järkeileminen on järjetöntä. Sinun tarvitsee enää vain uskaltaa luopua järjettömästä järkeilemisestä. Sinulla on vielä paljon opittavaa ja minä tulin auttamaan sinua matkasi alkuun. Joko olet valmis lähtemään?
- Lähtemään minne? Weera kysyi uteliaisuuden kasvaessa hänen sisällään. Tuo mies tai henki mikä lie kiehtoi häntä.
- Lähdemme tällä veneellä tuonne järvelle.
- Hullunako minua pidät? Lähtisinkö muka tällä veneellä tuonne pimeälle järvelle! Eihän tässä ole airojakaan, ei edes melaa, eikä taida olla tappiakaan. Sitä paitsi, tämä vene vuotaakin takuulla. Olisi aivan silkkaa järjettömyyttä lähteä tällä veneellä tuonne järvelle!
Henki nauroi jälleen. - Kuten sanoin sinun järkesi on sinulle kova vastus. Sinä pidät sinnikkäästi kiinni järkeilemisestä.
- On asioita joissa on järkevää olla järkevä. Ja tämä on kyllä sellainen asia. Minä en halua hukkua kanssasi hyiseen veteen pimeällä järvellä vain todistaakseni itselleni, että uskallan luopua järkeilemisestä!
- On totta, että on asioita, joissa on järkevää olla järkevä. Ja on totta, että on järkevää olla lähtemättä pimeällä vesille veneellä, joka mahdollisesti vuotaa, jossa ei ole airoja, eikä melaa eikä edes tappiakaan. Mutta on myös hetkiä, jolloin on järkevää toimia täysin järjettömästi. On uskallettava ottaa riskejä, vaikka ne tuntuisivat ensin järjettömiltä.
- Minä uskallan kyllä ottaa riskejä. Mutta henkeäni en kyllä rupea riskeeraamaan. Se on minulle liian arvokas riskeerattavaksi.
- Olet ihailtavan järkevä nuori nainen. Mutta nyt sinun täytyy vain luottaa minuun ja uskaltaa olla järkeilemättä. Ei henkesi ole vaarassa kanssani tuolla järvellä, vaikka vene vuotaisikin. Siitä annan sanani. Sinulla on paljon opittavaa vielä tässä elämässä. Etkä sinä tule hukkumaan tuonne hyiseen veteen.
- Sinun sanasi. Kuinka minä voisin luottaa sinun sanaasi?
- Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Sinun on vain nyt luotettava sanaani. Jos et luota minun sanaani, minä joudun poistumaan, enkä ehkä koskaan ilmesty sinulle. Sinulta jäisi paljon oppimatta silloin. Ja mieltäsi jäisi loppuelämäksesi kalvamaan ajatus hukkaan heitetystä mahdollisuudesta.
- Sinä olet ovela henki. Tunnet näköjään minut liian hyvin. Osaat käyttää uteliaisuuttani hyväksesi.
- En minä käytä uteliaisuuttasi omaksi hyväkseni vaan sinun hyväksesi. Lähdemme siis. Mutta ensin sinun täytyy luvata itsellesi eräs asia. Sinun on luvattava uskaltaa olla järkeilemättä ja uskaltaa ottaa vastaan kaiken mitä sinulle kerrotaan, yrittämättä pakottaa sitä sinulle entuudestaan tuttujen totuuksien mukaisiksi.
Weera mietti hetken. Vielä voisi perääntyä. Mutta mitä menetettävää hänellä olisi oikeastaan. No tietysti oma henkensä, mutta toisaalta hän oli taitava uimari ja oli liikkunut paljon vesillä. Hän oli harjoitellut joskus veneen kaatamistakin ja sen päälle kipuamista. Loppujen lopuksi ehkä hänellä olisi ainakin teoriassa mahdollisuudet selvitä, vaikka vene nyt sitten sattuisi uppoamaankin. Ja jostakin kumman syystä hän luotti miehen sanaan.
- Hyvä on. Minä lupaan uskaltaa olla järkeilemättä ja lupaan
uskaltaa ottaa vastaan kaiken mitä minulle kerrotaan, yrittämättä pakottaa sitä
minulle entuudestaan tuttujen totuuksien mukaisiksi.
- Hienoa. olen ylpeä sinusta. Nyt sinun täytyy nousta veneestä ja työntää se vesille ja hypätä sitten kyytiin. Aallot hoitavat lopun.
Weera nousi veneestä ja irrotti sinisen hapertuneen kiinnitysköyden koivun ympäriltä. Sitten hän otti tukevan otteen veneen keulasta ja työnsi reippaasti veneen vesille yrittämättä välittää sen sangen hauraan oloisesta ulkomuodosta. Rakas Jumala anna tämän veneen kestää minun hulluuteni. Hän rukoili hiljaa mielessään ja hyppäsi ketterästi veneeseen.
- Hienoa. olen ylpeä sinusta. Nyt sinun täytyy nousta veneestä ja työntää se vesille ja hypätä sitten kyytiin. Aallot hoitavat lopun.
Weera nousi veneestä ja irrotti sinisen hapertuneen kiinnitysköyden koivun ympäriltä. Sitten hän otti tukevan otteen veneen keulasta ja työnsi reippaasti veneen vesille yrittämättä välittää sen sangen hauraan oloisesta ulkomuodosta. Rakas Jumala anna tämän veneen kestää minun hulluuteni. Hän rukoili hiljaa mielessään ja hyppäsi ketterästi veneeseen.
******
Weera asettui pitkälleen veneen kokkaan ja katseli taivaalle. Öinen tähtitaivas tuntui olevan lähempänä häntä kuin koskaan aikaisemmin. Hän saattoi melkein tuntea tähtien hyväilevät säteet kasvoillaan. Jos hän kurottaisi kätensä, hän saisi varmasti kosketettua tähden sakaraa. Niin lähellä ne olivat häntä.
Weera huokaisi syvään. - Tähdet, ystäväni tähdet kuinka koskettaa teitä saatan. Kuinka voisin kertoa, kuinka paljon rakastankaan teitä. Kuinka onnelliseksi teette minut olemassaolollanne.
- Tähdet kyllä tietävät rakkautesi ja tuntevat onnellisuutesi henki sanoi: koska tähdet tuntevat samanlaista rakkautta sinua kohtaan. Tähdet ovat myös onnellisia sinun olemassaolostasi.
- Mutta kuinka se olisi mukamas mahdollista, Weera kääntyi henkeen päin. - Kuinka tähdet voisivat tuntea rakkauteni, saati sitten kuinka tähdet voisivat edes tietää olemassaolostani?
Henkeä nauratti. -Taas sinä ystäväni ryhdyt järkeilemään järjettömästi. Etkö muista mitä sovimme lähtiessämme? Sinä lupasit uskaltaa olla järkeilemättä. Sinä lupasit uskaltaa ottaa vastaan kaiken mitä sinulle kerrotaan, yrittämättä pakottaa sitä sinulle entuudestaan tuttujen totuuksien mukaisiksi.
- Niin minä lupaisin. Lupasin olla järkeilemättä järjettömästi. Mutta se on vaikeaa. On vaikea luopua järkeilemisestä, koska koko lyhyen elämänsä ajan on kasvanut siinä uskossa, että on järkevää olla järkevä. Mutta kuinka tähdet voisivat tuntea mukamas rakkauteni?
Henki nyökkäsi ymmärtäväisesti. - Tähdet tuntevat rakkautesi ja olemassaolosi, koska rakkautesi on universaalia rakkautta ja sinä olet itsekin osa sitä samaa universaalia kokonaisuutta. Aivan samoin kuin sinä voit tunnistaa tähdet, tähdet voivat tunnistaa myös sinut. Te olette yhtä, samoin kuin kaikki olemassa oleva on.
- Kaikki olemassa oleva, Weera toisti hiljaa. - Entä kaikki se mikä on kuollutta? Entä kaikki kuolleet tähdet?
- Sinulla on suuri tiedonjano ystäväni ja saat kyllä vastaukset kysymyksiisi aikanaan.
- Kerro minulle, kuinka käy kuolleiden tähtien? Weera tivasi.
Henki huokaisi. - Tähdet muuttuvat kuollessaan mustiksi aukoiksi...
- Mustiksi aukoiksi! Olisi jännittävää sukeltaa mustaan aukkoon. Ehkäpä mustanaukon takaa löytyisi suuri kirkkaus. Kaikkein suurin kirkkaus... Weera innostui ajatuksistaan.
- Mustissa aukoissa ei ole kuin kuollut tähti käpertyneenä. Älä mieti nyt sitä. Sinä elät.
Mutta Weera ei halunnut antaa vielä periksi: - Minä luin jostakin, että NASA:n Chandra röntgenkaukoputki on havainnut mustasta aukosta lentäviä ääniaaltoja. Äänten taajuus on noin viitisenkymmentä oktaavia alle ihmisen kuuloalueen. Koska ääni ei väliaineen puuttuessa kulje maahan asti, mustan aukon aiheuttama meteli pääteltiin epäsuorasti sitä ympäröivästä kaasusta näkyvistä tihentymistä...
Henkeä nauratti. - Ymmärrätkös sinä sanaakaan tuosta mitä nyt yrität minulle selittää?
- Ehkä ymmärrän, ehkä en. Mutta Minusta se oli kuitenkin ihastuttavaa. Jos mustasta aukosta kuuluu ääniä, niin silloinhan se tarkoittaisi sitä, että ne sinun kuolleet tähtesi, eivät ehkä olisikaan kuolleita! Siis mitä käsitämme kuolemalla, ei olekaan kuolemaa, vaan siirtymistä. Ja ehkä tähdet siirtyvätkin laulamaan kirkkaudesta sen sijaan, että loistaisivat.
- Hienoa. Uskalsit siis jättää järjettömän järkeilyn! Henki sanoi tyytyväisenä. - Sinussa on ainesta. Minä pidän sinusta. On hyvä, että uskallat antautua mielikuvituksellesi. Sinulla on vielä paljon opittavaa, ja vaikka tiedonjanosi on suuri, sinun pitää olla kärsivällinen. Älä tyydy valmiisiin vastauksiin. Kysy ja vastaa myös itse itsellesi ja etsi lakkaamatta. Vastaukset kysymyksiisi saat kyllä aikanaan.
Weera säteili. Hänet valtasi käsin kosketeltava hyvän olon tunne. Veneen pohjalta kohoava vesiraja ei huolestuttanut häntä enää laisinkaan. Pelko hukkumisesta oli kadonnut kokonaan. Teki mieli vain katsella tähtiä ja nauttia niiden kirkkaudesta. Kuinka lähellä ne häntä olivatkaan! Rauhallinen aallokko keinutti hiljalleen venettä. Kuin kehdossa olisi. Weera ajatteli ja sulki silmänsä. Tähän on turvallista nukahtaa.
*****
Sunnuntaiaamun sää oli ihana. Weera käveli tuttua rantatietä ja katseli järvelle, jonka uumenista nousi kevyt usvaharso. Hän nautti utuisesta tihkusateesta, joka hyväili kasvoja ja hapekkaasta ilmasta joka helli keuhkoja sitä hänen sisäänsä hartaasti vedellessä. Oli kaunista. Taivas hohti harmaana ja maata suojelivat murretut värit. Ihaillen hän katseli alastomien puiden graafisia muotoja. Rantakoivujen oksat piirsivät portteja taivasta vasten kuin toiseen todellisuuteen kutsuen. Voi kuinka häntä kiehtoikaan ajatus avata tuollainen portti... Ehkä juuri sen takaa löytyisi sellaista tietoisuutta, jota hän etsi... Sielun kristallisoitumispistettä. Voi kun minun annettaisiin kasvaa ja kehittyä... kun saisin viisautta...ja rakkautta. Weera ajatteli.
Tullessaan rantatiellä sille kohtaa, jossa Weera kohtasi päivittäin vanhan sininen soutuveneen, hän pysähtyi. Vene oli poissa. Weera käveli kummastuneena lähemmäksi. Ei jälkeäkään veneestä! Ei edes pienintäkään painannetta maassa, joka olisi kertonut veneen levänneen siinä kohtaa! Weera heilutteli jalkaansa epäuskoisesti keltaisten rantaheinien varsia taivutellen. Eikä edes jälkiä veneen vesille työntämisestä näkynyt vesirajassakaan... Weera nojautui seisomaan lähintä rantakoivua vasten ja katseli usvaa. Hän oli varma, että usva tietäisi veneen tarinan.
- Miehelläni oli tällä kohtaan aikoinaan vene.
Weera kääntyi katsomaan äänen suuntaan joka kuului vanhemmalle naiselle. Naisella oli harvinaisen hymyilevät kasvot ja kirkkaat silmät. Weera hymyili:
- Hyvää päivää. Tässä on varmasti ollutkin hyvä veneen paikka.
- Hyvää päivää, nainen vastasi nyökäten. - Oli, oli tässä oikein hyvä paikka veneelle. Miehelläni oli usein tapana käydä veneellä tuolla järvellä viettämässä aikaansa. Öisinkin hän usein sinne lähti, yksinään katselemaan taivasta. Rakasti niin kovin taivaan katselemista ja venettään.
- Uskalsitte laskea hänet yksin järvelle yölläkin?
Nainen hymyili. - Voi tyttö kulta, silloin kun ihmisellä on oikein suuri palo tehdä jotakin, ei häntä voi pidätellä. Minähän rakastin häntä ja rakastan edelleenkin. Kun toista ihmistä oikein rakastaa, ei silloin halua toisen luopuvan hänelle tärkeistä asioista omien pelkojensa tähden. Minun mieheni rakasti intohimoisesti öistä tähtitaivasta ja hän halusi kohdata sen järvellä, kuinka minä olisin voinut häneltä sen kieltää!
Weera kuunteli naista lumoutuneena. Hän ei ollut kuullut koskaan mitään vastaavaa. Naisen täytyy rakastaa miestään todella. - Vieläkö miehenne on elossa? Weera kysyi varovasti.
- Mieheni on kyllä läsnä, mutta hän ei elä enää maallisesti ajatellen. Moni minua kyllä moitti hänen kuolemastaan... Koska en häntä osannut paremmin pidätellä. Hän nimittäin hukkui tuonne järvelle. Hän lähti eräänä syksy-yönä jälleen katselemaan tähtitaivasta, muistan sen kuin eilisen...
- Hän oli ollut hieman huonovointinen sinä päivänä, kalpea ja valitteli jalkojensa palelemista. Minä kyllä sanoin, hänelle, että mitäs jos nukkuisi nyt vaan yön lämpimässä vieressäni ja lähtisi joku toinen yö katselemaan tähtiään. Mutta hänellä oli niin kova palo sinä yönä tähtiensä luokse, ettei minun sanani häneen pystyneet. Hän halasi minua lämpimästi, suuteli ja kirkkain silmin sanoi: Rakkaani minä olen kyllä vieressäsi tämänkin yön, vaikka nyt menen laulamaan tähtien kanssa.
Naisen ääni värähti ja hänen silmäkulmistaan valui kyyneleet - Sen koommin minä en elävänä häntä nähnyt. Hänen ruumiinsa löydettiin järvenpohjasta viikon päästä. Hän näytti sellaiselta kuin olisi veneenkokkaan vain nukkumaan käynyt. Venettä taas ei löydetty koskaan.
- Voi kuinka surullinen tarina Weera sanoi naista säälien. - Teillä on ollut rankkaa.
- Ei suinkaan tyttö kulta. Ei laisinkaan. Tietenkin minulla on kova ikävä miestäni ja itkin kun hän lähti pois luotani, itken vieläkin toisinaan ikävöidessäni häntä. Mutta hänen aikansa oli tullut täyteen ja hän sai juuri sellaisen Tuonelan portin avauksen kuin oli aina toivonutkin. Hän sai nukkua pois järvellä tähtien tuikkiessa, laineiden venettä kehtona keinutellen. En kauniimpaa loppua rakkaalleni kuvitella saattaisi, enkä siksikään voi olla surullinen hänen puolestaan.
Weera värähti. Hän tunsi kuinka sydän muljahti rinnassa ja silmät kostuivat. Naisen epäitsekäs rakkaus miestään kohtaan tuntui uskomattomalta.
- Teillä oli harvinaisen kaunis liitto.
- On. Meillä on harvinaisen kaunis liitto. Meidän sielumme rakastivat toisiaan ja rakastavat edelleenkin. Sielun rakastavaisten liitto ei näet katkea kuolemaan. Sielujen rakkaus on ikuista. Siksi kuolemakaan ei ole surullista, vaan luonnollista siirtymää rakkauden tähden.
Weera mietti hetken tarinan kuultuaan uskaltaisiko hän kysyä naiselta veneestä, kunnes rohkaistui. - Millainen vene miehellänne oli?
- Sininen soutuvene.
