Lumottu

copyright: Mari Kekäläinen

Lumottu istui hiljaa mäentörmällä, haavoitetun koivun juurella ja katseli lahden vastarannalla olevaa vuorta. Niin oli voimaa täynnä vuori! Kuinka usein hän olikaan siinä istunut ja katsellut ihaillen vuorta: kuinka se muuttui vuoden aikojen mukana mutta säilytti aina salaperäisen voimansa, jota luovutti Lumotullekin armeliaasti. Lumottu oli onnellinen vuoresta. Vuori oli kyllin vahva kantamaan hänen salaisuutensa...

Lumottu oli rakastunut mieheen nimeltä Pelko. Pelko oli rakastettavin ihminen, jota maa saattoi päällään kantaa. Juuri sellainen mies, jonka Lumottu halusi rinnalleen. Lumottu tiesi sen heti ensimmäisen kerran heidän kohdatessaan. Siinä olisi mies, joka saisi Lumotun sydämen soimaan! Aivan erityisen rakastettava mies. Pelko oli kaikista miehistä rakastettavin!

Ja niin kävi, että myös Pelko rakastui Lumottuun; sulki Lumotun sydämeensä ja vannoi pitävänsä Lumotun lähellään. Pelko sanoi ottavansa Lumotun omakseen ja ottikin. Heillä oli kaikki maailman mahdollisuudet avoinna rakentaa yhteinen onnenpolku, Sydänturvan tie, jota pitkin olisi hyvä kulkea elämänsä loppuun saakka.

Niin kului hetki rakkauden taikaa täynnä.

Kunnes saapuivat menneisyyden kummitukset, joiden joukkoa johti kummituksista julmin: Epäilys. Lumottu ja Pelko tunsivat kyllä Epäilyksen entuudestaan ja tiesivät tämän mahdin. Epäilys oli häikäilemätön ja armoton kuten aina. Epäilys tekin kaikkensa ja onnistui työssään: erotti Lumotun ja Pelon toisistaan. Epäilys sai Lumotun uskomaan, että ei olisi mahdollista, että Pelko rakastaisi häntä oikeasti ja sai Pelon uskomaan ettei olisi mahdollista rakastaa Lumottua oikeasti. Niin Pelko jätti Lumotun.

Lumottu ymmärsi hyvin Pelkoa ja toivoi koko sydämestään parasta mahdollista elämää Pelolle. Että Pelko saisi kaiken sen hyvän mitä ikinä haluaisi ja että Pelon elämää täyttäisi onni ja rakkaus. Koska rakkaus on maailman tärkein asia, eikä ilman sitä elämä voi olla täyttä. Lumottu ymmärsi kyllä, että vaikka hän rakastaisi Pelkoa kuinka rajattomasti hyvänsä, se ei velvoita Pelkoa vastaamaan millään tavoin hänen tunteisiinsa. Mutta samalla Lumottu tunsi itsensä hyvin hyvin surulliseksi. Lumotun sydän oli täynnä rakkautta, jota hän ei voinut antaa. Hänen täytyi vain tunteensa kantaa.

Lumottu jatkoi elämäänsä. Eriytti tunteensa toimiessaan päivisin, mutta yksinäisinä hiljaisina hetkinä Lumottu itki lohduttomasti. Rukoili Jumalaa armahtamaan hänet surustaan, ettei hänen tarvitsisi kantaa sisällään sellaista rakkautta, jonka ei sallittaisi todentuvan. Kolmekymmentä päivää niin kului. Lumottu vaelsi sumuisessa surussa, eikä Jumala tuntuvan kuulevan laisinkaan häntä. Lopulta Lumottu väsyi totaalisesti kyynelten virtaan ja raivostui Jumalalle: Miksi Jumala, jolla oli kaikki valta maailmassa ja kyky tehdä ihmeitä, ei niitä tee! Kuinka Jumala voikaan olla niin julma, että pakottaa hänet kantamaan surullista rakkauttaan. Lumottu huusi vihaavansa Jumalaa, joka ei kuuntele laisinkaan lastaan.

Silloin Jumala heitti Lumotun keskelle autiomaata. Silmin kantamattomiin näkyi vain hienointa hiekkaa ja yönsininen taivas tähtiä täynnä. Lumottu mykistyi. Kyyneleet kylmäsivät hänen poskiaan mutta suru pysähtyi. Seuraavassa hetkessä Lumottu näki kuinka seitsemän neitsyttä laskeutui taivaasta ratsastaen uskomattoman kauniilla ja voimakkailla hevosilla häntä kohti.  

"Älä pelkää Lumottu" ensimmäisenä ratsastava neitsyt sanoi: "Olemme Viisaus, Kunnioitus, Uskollisuus, Luottamus, Tahto, Toive ja Tuli. Jumala lähetti meidät luoksesi avaamaan sinulle ovia joista sinun tulee kulkea ja jotta voit luovuttaa rakkautesi meille säilytettäväksi. Saat sen takaisin sitten kun aika on kypsä."

Lumottu kuunteli hiljaa neitsyen puhetta eikä tiennyt mitä sanoa saattaisi.

Viisas neitsyt otti pukunsa kätköistä kirkkainta kristallia olevan rasian ja aukaisi sen:"Kas tässä. Tähän rasiaan sinulla on lupa nyt laittaa tunteesi ja kaivaa se hiekkaan tänne erämaan uumeniin." 

 Lumottu liikahti hieman taaksepäin: "Mutta jos hautaan tunteeni erämaahan, kuinka voisin niitä takaisin enää saada?" Hän ei ollut laisinkaan varma haluaisiko tosissaan luopua tunteistaan vaikka sitä oli Jumalalta rukoilemalla rukoillut.

Viisas hymyili ystävällisesti: "Älä huoli Lumottu, sinun rakkautesi ei katoa minnekään vaikka nyt hautaisitkin sen. Rakkautesi on varmassa tallessa universumin sydämessä. Sinun sydämesi tarvitsee saada nyt hieman aikaa huokaista ja sitä sinä nyt tulet saamaan. Sinun tulee vain muistaa, että kaikella on aikansa eikä sinun tarvitse surua rakkaudestasi enää kantaa."

Lumottu teki niin kuin Viisas neitsyt oli häntä kehoittanut. Hän laittoi rakkautensa kirkkaimpaan näkemäänsä kristallirasiaan joka välkkyi kilpaa tähtien kanssa, sulki rasian hieman haikeana ja laski sen hiekaan toivoen, että se säilyisi tallessa.

Silloin Viisas neitsyt sanoi lohduttaen: "Tulee päivä jolloin saapuu mies nimeltä Rohkeus, joka löytää kristallirasiasi ja tuo sen sinulle. Hän ymmärtää rakkautesi arvon ja on kyllin vahva kulkemaan rinnallasi valojen ja varjojen tietä, johon koko elämisen onni perustuu."

Lumotun poskille valui jälleen epäuskon kyyneleet: "Kuinka kukaan voisi löytää rakkauteni erämaasta? Ei täällä ole mitään minkä vuoksi tulla, eikä täällä ole mitään, mikä viitoittaisi tietä..."

Viisas neitsyt laski kätensä Lumotun olkapäälle: "Katso ympärillesi. Täällähän on kaikki! Täällä on kaikkeus. Universaalinrakkauden kaikkeus. Jokainen hiekanjyvänen täällä tuntee rakkautesi ja jokainen tähti tuolla taivaalla. Jokainen hiekanjyvänen ja jokainen tähti haluaa viitoittaa tietä Rohkeudelle, että tämä löytää rakkautesi kun on sen aika. Sillä koko maailmankaikkeus ymmärtää kuinka tärkeää rakkaus on. Eikä rakkaus jää koskaan todentumatta jos sille antaa luvan voittaa Epäilyksen ja muut kummitukset."

Lumottu polvistui, painoi ensin kevyesti kämmenensä kristallirasian kannelle ja suuteli kahdesti kuten Pelko oli suudellut heidän erotessaan. "Voi hyvin. Löytäköön sinut Rohkeus." Kun Lumotun huulet erkanivat kristallirasiasta, nousi valtava hiekkamyrsky tyhjästä tempaisten Lumotun mukaansa ja hautasi kristallirasian syvälle hiekan kätköihin. Erämaa katosi.

Lumottu heräsi haavoitetun koivun juurelta. Maa oli märkää ja kylmää. Kuu tanssi hopeisena välkkyen lahden pinnassa ja tähdet tuikkivat voimavuoren yllä. Tulevaisuudesta kuului hellä sävel, jonka Lumottu tunsi omakseen ♫♪♫ Rohkeuden henkäys siipiä kantaa, se rakkautta suurta meille antaa...♫♪♫

Nyt sydämen täytyy saada vain hieman aikaa hengähtääkseen.

copyright: Mari Kekäläinen